Viisi poikaa, ja sitten syntyi tämä Anna. Onhan nämä tytöt vähän toisenlaisia kasvatettavia, ajatteli Pete. Nyt neljävuotiaana Anna kuvailee itseään sanoilla kiltti, kaunis, rakas ja reipas. Joulun alla korostuu varsinkin se, että kilttinä on oltu ihan urakalla.
Kyllähän tyttölasta kasvatetaan eri tavalla, vaikka tarkoitus ei olisikaan. Pete ei enää karjahtele niin kuin ennen, syytöntä Annaa ei kestänyt katsoa, kun se tuli naama märkänä huoneeseen anteeksi pyytelemään.
Sanovat, että joillakin on uskonnolliset geenit. Niitä se ei ainakaan minulta ole perinyt, tuumii Pete. Eikä oikein Marjaltakaan, hänen vaimoltaan. Kuitenkin pyhäkouluun tyttö pitää viedä joka sunnuntai. Sen jälkeen nukeille pidetään sama pyhäkoulu kotona, lyhentämättömänä versiona. Joulujuhlassa Anna hehkui laulaessaan pyhäkoululaisten esityksessä. Ekstaasissa, käväisi Peten mielessä, kun hän otti esitystä videolle.
Tilanne on uusi. Joulu on tulossa. Pete joutuu kertomaan ensimmäistä kertaa elämässään Jeesuksesta, vieläpä omin sanoin. Annalla riittää kysyttävää, ihan sitä perussettiä (Miksi Jeesus syntyi tallissa? Eikö Jeesus-vauva olekin ihana? Miten ne paimenet osasi sinne?) ja sitten näitä erikoisempia (Olinko minä niinkuin Jeesus kun synnyin? Tuliko sillä verta? Miksi se naulattiin? Polttiko Jeesus tupakkaa?). Pete vastailee, miten osaa. Ei polttanut. Miksi sää sitten poltat. Ei tupakkaa oltu silloin keksitty.
Leikki-ikäiset isotveljet vitsailevat Annan jeesuskyselyille lastenhuoneen lattialla (Kuulitsää, polttiko se tupakkaa!). Kuitenkin Petestä tuntuu, että tästäkin aiheesta tuli juttua ihan luonnostaan. Kaikkea sitä huomaa. Ei kai Marja kuunnellut?
perjantaina 18. joulukuuta 2009
perjantaina 27. marraskuuta 2009
Rotulampaat
Lampaat ovat sympaattisia otuksia. Nämä lampaat ajetaan pääsääntöisesti kerran viikossa sisälle lampolaan. Heidät ruokitaan ohjatusti. Rehua menee, ja voi sitä mäkätystä! Lampolaan sattumalta poikennut sivullinen pitelee korviaan.
Nykyajan lampolat ovat EU-standardien mukaisia, siellä lampaiden on tarkoitus voida hyvin. Lastenhoitoh... anteeksi, karitsoiden nurkkaus on tilava. Hajuun tottuu, vaikka Uudessa-Seelannissa lampaiden kerrotaan laskevan kaasujaan ilmaan niin, että otsonikerros hapertuu. Kerrotaan, en ole tarkistanut sen kummemmin.
Lampaat ovat säikkyjä, kerran kun ärähdät, ne vapisevat kuka missäkin nurkassa, ikään kuin toista ulottuvuutta kurkkien. He eivät aina ole vakuuttuneita, etteikö heitä uhkaisi mikään.
*******
Olen tavannut muutamia (nuorehkoja) vanhoillislestadiolaisia, jotka puhuvat ei-lestadiolaisista jatkuvan halventavaan sävyyn. Lasten perhepäivähoitaja on suunnilleen sätkä huulella pönöttävä juoppo, naapurit ovat inhottavia, synnytyslaitoksen kätilöt ovat salaliitossa meitä vastaan ja sitä rataa. Nämä kärjistykset ovat pari kertaa osuneet varsin lähelle sitä, millaisena joku kanssakulkija maailman näkee. Tällainen on väärin.
No, kauhuissaanhan sellaista kuuntelee, kun harvoin sattuu tilanne kohdalle. Nykyisin osaisin enemmän hymähdellä ja jopa hohottaa, että onpa teillä sattunut huono tuuri. Ääneen ei voi sanoa, että tuollainen ajattelumalli taitaa olla jo omahyväisyyden toista potenssia, ei saa loukata rakkaita.
Sitten on näitä, jotka toteavat, että läheisimmistä ystävistä osa on uskovaisia, osa ei. Välillä ei jaksa rauhanyhdistyksen sosiaalista myllytystä. Siinä se.
Isovanhempani, erityisesti isoäitini puhui mielellään ja paljon kotipaikkakuntansa vanhoillislestadiolaisista ystävistä. "Tunnen" monta perhettä siltä paikkakunnalta, vaikken ole heitä välttämättä tavannutkaan. Kun nuorena poikana kyselin, mitä muuta elämää täällä teilläpäin on (Mikäs tyyppi se oli siellä...? Onkos (evlut) seurakunnalla paljon toimintaa?), mummuni ystävällisen päättäväisesti totesi, ettei elävää uskoa hänellä / siellä ole, ja jatkoi uskovaisista puhumista. Mukava sitä oli kuunnella, ei siinä mitään.
No, joku elää tiiviisti ja yltäkyllin hyvinkin pienessä piirissä, joku haluaa tutustua joka päivä johonkin kiehtovaan ihmiseen. Sitten olemme me tavikset. Naapurini ja kyläläiset ovat mainioita ihmisiä, välillä liiankin hienotunteisia. Työkaverit ovat kuluneesti sanottuna mahtavia. Lasten kavereiden vanhempien kanssa olemme samaa mieltä lähes kaikesta, mistä nyt juttua tulee.
*******
Sitten lampaat ajetaan takaisin laitumille, kesät talvet. Riipikööt syötävää, mistä löytävät. Hämärältä niityltä kuuluu silloin tällöin unelias määkäisy, muuten ollaan hiljaa.
Nykyajan lampolat ovat EU-standardien mukaisia, siellä lampaiden on tarkoitus voida hyvin. Lastenhoitoh... anteeksi, karitsoiden nurkkaus on tilava. Hajuun tottuu, vaikka Uudessa-Seelannissa lampaiden kerrotaan laskevan kaasujaan ilmaan niin, että otsonikerros hapertuu. Kerrotaan, en ole tarkistanut sen kummemmin.
Lampaat ovat säikkyjä, kerran kun ärähdät, ne vapisevat kuka missäkin nurkassa, ikään kuin toista ulottuvuutta kurkkien. He eivät aina ole vakuuttuneita, etteikö heitä uhkaisi mikään.
*******
Olen tavannut muutamia (nuorehkoja) vanhoillislestadiolaisia, jotka puhuvat ei-lestadiolaisista jatkuvan halventavaan sävyyn. Lasten perhepäivähoitaja on suunnilleen sätkä huulella pönöttävä juoppo, naapurit ovat inhottavia, synnytyslaitoksen kätilöt ovat salaliitossa meitä vastaan ja sitä rataa. Nämä kärjistykset ovat pari kertaa osuneet varsin lähelle sitä, millaisena joku kanssakulkija maailman näkee. Tällainen on väärin.
No, kauhuissaanhan sellaista kuuntelee, kun harvoin sattuu tilanne kohdalle. Nykyisin osaisin enemmän hymähdellä ja jopa hohottaa, että onpa teillä sattunut huono tuuri. Ääneen ei voi sanoa, että tuollainen ajattelumalli taitaa olla jo omahyväisyyden toista potenssia, ei saa loukata rakkaita.
Sitten on näitä, jotka toteavat, että läheisimmistä ystävistä osa on uskovaisia, osa ei. Välillä ei jaksa rauhanyhdistyksen sosiaalista myllytystä. Siinä se.
Isovanhempani, erityisesti isoäitini puhui mielellään ja paljon kotipaikkakuntansa vanhoillislestadiolaisista ystävistä. "Tunnen" monta perhettä siltä paikkakunnalta, vaikken ole heitä välttämättä tavannutkaan. Kun nuorena poikana kyselin, mitä muuta elämää täällä teilläpäin on (Mikäs tyyppi se oli siellä...? Onkos (evlut) seurakunnalla paljon toimintaa?), mummuni ystävällisen päättäväisesti totesi, ettei elävää uskoa hänellä / siellä ole, ja jatkoi uskovaisista puhumista. Mukava sitä oli kuunnella, ei siinä mitään.
No, joku elää tiiviisti ja yltäkyllin hyvinkin pienessä piirissä, joku haluaa tutustua joka päivä johonkin kiehtovaan ihmiseen. Sitten olemme me tavikset. Naapurini ja kyläläiset ovat mainioita ihmisiä, välillä liiankin hienotunteisia. Työkaverit ovat kuluneesti sanottuna mahtavia. Lasten kavereiden vanhempien kanssa olemme samaa mieltä lähes kaikesta, mistä nyt juttua tulee.
*******
Sitten lampaat ajetaan takaisin laitumille, kesät talvet. Riipikööt syötävää, mistä löytävät. Hämärältä niityltä kuuluu silloin tällöin unelias määkäisy, muuten ollaan hiljaa.
torstaina 19. marraskuuta 2009
Parannus O.K.
Taistoa puhuteltiin, kun oli seuroihin asti tullut. Kysyttiin, eikö Taisto haluaisi uskoa. Taisto murahti myöntävän vastauksen, ja kädet laskeutuivat hänen hartioilleen. Taisto selvitti kurkkuaan ja kysyi siinäkö kaikki ja lähti kotiinsa.
Joku paikallaolijoista saattoi pettyä: tuo jos mikä oli toivoton yritys. Ei hän tiennyt, että Taisto tarvitsee aikaa, mihin nyt ikinä ryhtyykään.
Joku paikallaolijoista saattoi pettyä: tuo jos mikä oli toivoton yritys. Ei hän tiennyt, että Taisto tarvitsee aikaa, mihin nyt ikinä ryhtyykään.
keskiviikkona 18. marraskuuta 2009
Hiljaista kuin rauhanyhdistyksen...
Väkiä on kö suviseuroisa. Tällainen sanonta on löytänyt tiensä Oulun murteelle käännettyyn Aku Ankkaan. Kyllähän näitä sanontoja ja kielellisiä sutkauksia löytyy, kun oikein etsitään. Tai keksitään.
- Siitä vaan, sanoi seuraisäntä.
- Parempi nuori seurapenkissä kuin kymmenen eteisessä.
- Nainen silleen vaietkoon seurakunnassa, tälleen saa kyllä sanoa.
- Putosi kuin mummo penkistä väkevän saarnan alla.
- Ruma kuin televisio.
- Raattamaakin kai jo ajoi tällä (vanhaa mopoa arvostellessa).
- Tunnelma harras kuin sakastissa kolehtia laskiessa.
- Pihalla kuin miestenpiiri.
- Hei hulinata, sanoi poika pyhäkoulussa.
- Paradoksi, sanoi Reinikainen.
- Mikä pojat on, sanoi apuisäntä.
- Kiltti kuin kirjamyyjä.
- Korjataan urut uuteen uskoon, lipsautti talkoomies.
keskiviikkona 11. marraskuuta 2009
Kerätään porukka
Kirjastossa lueskelin uusinta Kirkkomusiikki -lehteä. Siinä muusikko P. Simojoki muisteli lapsuutensa jumalanpalveluksia Namibiassa. Seurakunta tuli ajoissa paikalle, ja jäi vielä sen jälkeen juttelemaan keskenään. Väkeä oli paljon, niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet sisälle: osa kurkisteli ikkunasta. Sanomattakin oli selvää, että porukka otti aktiivisesti osaa jumalanpalvelukseen.
Suomeen palatessaan muusikko kohtasi järkyttyneenä puolikuolleen ja kylmän jumalanpalveluselämän. Vedetään menot alta pois ja kotiin. Simojoki päätti tehdä jotain, ja hänestä on tullut yksi Suomen hengellisen musiikin uudistajista, ehta gospelmuusikko. Vanhoillislestadiolaiset ovat ottaneet omakseen hänen säveltämänsä virren 581 ("Kiitos Jumalamme kun annoit kauniin maan"), joka lauletaan esimerkiksi nuortenleirien lipunnostoissa ja rauhanyhdistysten itsenäisyysjuhlissa. Seurasäestäjät soittavat auliin harmonisesti koraalikirjan soinnutukset, joissa on pikantti aavistus Simojoen tavoittelemaa biittiä.
Onko tämä - sanotaanko musiikkielämän rikastaminen - vetänyt väkeä kirkkoihin? En osaa sanoa, ainakaan omat havainnot eivät sitä tue. En esimerkiksi tiedä, ovatko tuomasmessut saaneetollaterveellätavallajuurruttamassa nuoria aikuisia seurakuntansa yhteyteen, kun en ole niissä käynyt. Tuttu vanhoillislestadiolainen kanttori sanoi gospelmuusikkojen "tehneen ison vahingon Suomen kirkolle". En osaa oikein siihenkään sanoa mitään. Kovin heikosti tunnen tätäkään genreä.
Muistan toki lapsuudesta, kun gospelyhtye Pro Fide esiintyi koulullamme. Se oli pikkupojalle järkytys, toki yritin olla kavereiden kanssa huvittunut. Ymmälle pienen lestadiolaispojan sai tietenkin "uskonasioista kertomisen" ja syntisenä pidetyn musiikkityylin yhdistelmä. Tästäkään ei ole jäänyt arpia sisimpään. En tiedä, mitä Suomen Raamattuopistoon jollain tavalla liittyvälle Pro Fide -yhtyeelle kuuluu nykyisin.
No, Simojoki ihaili namibialaisen seurakuntaelämän tiivistä ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Itse istuin joskus Venäjällä inkeriläisten mummojen kanssa jumalanpalveluksessa. Heidän tiivis yhteisöllisyytensä ahdisti ainakin sillä kertaa, ehkä siksi, että koin, ettei lasta olisi sopinut ottaa mukaan kirkkoon. Tämä siis yhden kerran kokemuksen perusteella.
Kerran olen vieraillut myös helluntaiseurakunnan telttakokouksessa, jota pidettiin Jämsän keskustassa vanhoillislestadiolaisten omien ns. maakunnallisten kesäseurojen aikaan. Teinipojat menimme telttaan ikäänkuin vitsillä. Ylistys kuulosti oudolta. Seurakunta hymyili meille, ja jotkut papat toivottivat siunausta, ja viimeistään siinä vaiheessa vitsi oli ehtinyt laimentua jekusta ns. tulipahankäydyksi. Musiikkia emme ehtineet kuunnella. Tämäkin siis yhden kerran kokemuksen perusteella.
No, hypätään seuraavasti julkeasti vanhoillislestadiolaisuuteen, joka itselleni on tietenkin the Yhteisö. Meno on itselle sopivaa. Suurinta hurmosta on yleensä tippa jonkun vanhuksen silmäkulmassa, käsillä ei taputella. Sunnuntaiseuroissa on viikosta toiseen muutama sata kanssaihmistä paikalla. Laulukin sujuu, jos säestäjä ei luule, että hänen tehtävänsä on hidastaa laulamista. Väliajalla jututtaa ihmisiä, joista osa on oikein tavallisen kunnollisia, osa kiehtovan outoja. Kyllä kannattaa käydä seuroissa! Siis näistäkin syistä.
Entisajan maaseudulla lestadiolaisalueilla seurat olivat koko kylän toimintaa, näin olen ymmärtänyt. Tämä perinne on katkennut 1960-luvulta alkaen aika tyystin. Ehkä jossain vaiheessa ns. uskottomat tunsivat olevansa ei-tervetulleita, mene tiedä. Televisioiden yleistyminen järsi taatusti osaltaan tätä ihmisten kohtaamista, sanottakoon se tähän.
Seurojen ohjelma on päällisin puolin kuolettavan tylsä: vanhoja virsiä ja siionin lauluja, juron keski-ikäisen miehen pitämä puhe, korvapuustia ja juhlamokkaa ja lopuksi jännittävä naulakkoralli. Kiehtovaa eikö?
Suomeen palatessaan muusikko kohtasi järkyttyneenä puolikuolleen ja kylmän jumalanpalveluselämän. Vedetään menot alta pois ja kotiin. Simojoki päätti tehdä jotain, ja hänestä on tullut yksi Suomen hengellisen musiikin uudistajista, ehta gospelmuusikko. Vanhoillislestadiolaiset ovat ottaneet omakseen hänen säveltämänsä virren 581 ("Kiitos Jumalamme kun annoit kauniin maan"), joka lauletaan esimerkiksi nuortenleirien lipunnostoissa ja rauhanyhdistysten itsenäisyysjuhlissa. Seurasäestäjät soittavat auliin harmonisesti koraalikirjan soinnutukset, joissa on pikantti aavistus Simojoen tavoittelemaa biittiä.
Onko tämä - sanotaanko musiikkielämän rikastaminen - vetänyt väkeä kirkkoihin? En osaa sanoa, ainakaan omat havainnot eivät sitä tue. En esimerkiksi tiedä, ovatko tuomasmessut saaneetollaterveellätavallajuurruttamassa nuoria aikuisia seurakuntansa yhteyteen, kun en ole niissä käynyt. Tuttu vanhoillislestadiolainen kanttori sanoi gospelmuusikkojen "tehneen ison vahingon Suomen kirkolle". En osaa oikein siihenkään sanoa mitään. Kovin heikosti tunnen tätäkään genreä.
Muistan toki lapsuudesta, kun gospelyhtye Pro Fide esiintyi koulullamme. Se oli pikkupojalle järkytys, toki yritin olla kavereiden kanssa huvittunut. Ymmälle pienen lestadiolaispojan sai tietenkin "uskonasioista kertomisen" ja syntisenä pidetyn musiikkityylin yhdistelmä. Tästäkään ei ole jäänyt arpia sisimpään. En tiedä, mitä Suomen Raamattuopistoon jollain tavalla liittyvälle Pro Fide -yhtyeelle kuuluu nykyisin.
No, Simojoki ihaili namibialaisen seurakuntaelämän tiivistä ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Itse istuin joskus Venäjällä inkeriläisten mummojen kanssa jumalanpalveluksessa. Heidän tiivis yhteisöllisyytensä ahdisti ainakin sillä kertaa, ehkä siksi, että koin, ettei lasta olisi sopinut ottaa mukaan kirkkoon. Tämä siis yhden kerran kokemuksen perusteella.
Kerran olen vieraillut myös helluntaiseurakunnan telttakokouksessa, jota pidettiin Jämsän keskustassa vanhoillislestadiolaisten omien ns. maakunnallisten kesäseurojen aikaan. Teinipojat menimme telttaan ikäänkuin vitsillä. Ylistys kuulosti oudolta. Seurakunta hymyili meille, ja jotkut papat toivottivat siunausta, ja viimeistään siinä vaiheessa vitsi oli ehtinyt laimentua jekusta ns. tulipahankäydyksi. Musiikkia emme ehtineet kuunnella. Tämäkin siis yhden kerran kokemuksen perusteella.
No, hypätään seuraavasti julkeasti vanhoillislestadiolaisuuteen, joka itselleni on tietenkin the Yhteisö. Meno on itselle sopivaa. Suurinta hurmosta on yleensä tippa jonkun vanhuksen silmäkulmassa, käsillä ei taputella. Sunnuntaiseuroissa on viikosta toiseen muutama sata kanssaihmistä paikalla. Laulukin sujuu, jos säestäjä ei luule, että hänen tehtävänsä on hidastaa laulamista. Väliajalla jututtaa ihmisiä, joista osa on oikein tavallisen kunnollisia, osa kiehtovan outoja. Kyllä kannattaa käydä seuroissa! Siis näistäkin syistä.
Entisajan maaseudulla lestadiolaisalueilla seurat olivat koko kylän toimintaa, näin olen ymmärtänyt. Tämä perinne on katkennut 1960-luvulta alkaen aika tyystin. Ehkä jossain vaiheessa ns. uskottomat tunsivat olevansa ei-tervetulleita, mene tiedä. Televisioiden yleistyminen järsi taatusti osaltaan tätä ihmisten kohtaamista, sanottakoon se tähän.
Seurojen ohjelma on päällisin puolin kuolettavan tylsä: vanhoja virsiä ja siionin lauluja, juron keski-ikäisen miehen pitämä puhe, korvapuustia ja juhlamokkaa ja lopuksi jännittävä naulakkoralli. Kiehtovaa eikö?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
